maanantai 28. marraskuuta 2016

Hiljalleen.....

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin adventin pois kotoa ja hoosianna jäi laulamatta. Olimme sisareni luona Vantaalla. Kävimme Hesassa kovin syksyisessä, lämpimässä säässä ja teimme vähän jouluostoksia. Joulumarkkinoilta löysin myös, joulunodotukseeni kuuluvan, partiolaiten joulukalenterin. Mukava reissu. Kiitokset vielä kerran.

Kortona odotti talvi. Lunta oli tullut niin paljon, että ensimmäisenä piti lapioida ovensuu puhtaaksi, että ovi saadaan auki. Lumitöissä vierähti tovi eilisillasta.

Joulun koristeet haen yleensä adventista alkaen ja vähitellen. Valohärpäkkeistä en ole koskaan tykännyt, mutta tänä vuonna ajattelin hankkia yhden. Katsotaan nyt saanko aikaiseksi. Kynttilöitä pöydille, enkeli kynttilänjalkaan ja puhtaat liinat pöydille. Tytär sanoikin joskus, että äidin joulu on alkanut, kun ensimmäinen enkeli on hirtetty kynttilänjalkaan.

Viime viikolla tein yhden kranssin heinistä porttiin. Noissa kransseissakin olen yksinkertaisen ystävä. Olohuoneen lamppuun lisäsin kristalleja, on sitten vähän tuota blingblingiä. Jouluisen lumipallosoittorasian ostin Helsingistä ja Arttu tontun sain ystävältä viime jouluna. Arttu on ihana, painava ja vauvan kokoinen. Ystäväni tekee niitä ja on tosi taitava.


Arttu odottaa lapsia kylään





Jo lapsena haaveilin tälläisestä soittorasiasta. Toteutan siis vanhoja haaveita.

Lyhty portinpielessä. Oikea kynttilä pitää ehdottomasti olla



Heinäkranssi portissa


Eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa. Glögiä, suklaata, koristeita, aarteenetsintää lapsille Arttu-tontun kartan mukaan ja hiljaista kynttilänpolttoa. Tämän joulun vietämme kahdestaan miehen kanssa, aattona käymme katsomassa lahjojenjakoa tyttären perheessä. Toinen tytär viettää joulun omassa kodissaan koiran kanssa. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Minun ei tarvitse laittaa ruokia isolle porukalle, jokainen on siellä missä haluaa ja sompailu paikasta toiseen jää pois.Tokihan saavat tulla, jos haluavat, mutta ei sen takia että jouluna muka pitää olla paljon väkeä. Omanlaisensa saa jokainen tehdä itse tai olle tekemättä, jos niin tahtoo.














keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Talvi tulee

Meilläpäin talventulo on ollut yllättävän rauhallinen. Lumisateita ei ole ollut, eikä kovia syysmyrskyjäkään. Mummo sanoi, että kolme kovaa myrskyä ja sitten tulee talvi, mutta täällä on ollut vain yksi. Kesällä myrskysi sitten senkin edestä. Nyt on pakkasia ollut viikon ajan ja eilen tuulikin navakasti, joten kylmä on ollut. Tämä vanha puutalo on nitissyt ja paukkunut ensimmäisten yli kymmenen asteen pakkasten kourissa ja tuuli on jäähdyttänyt taloa niin, että kaksi kertaa päivässä on saanut laittaa tulet uuneihin.
Tulia laittaessani olen miettinyt kuinka mukavaa olisi keskuslämmitys, vedottomat alumiini-ikkunat ja lämmin lattia. Ystävät muuttivat rintamamiestalosta uuteen kerrostaloon ja asuivat siellä hetken. Vanhaan hyvin ilmastoituun ja puulämmitteiseen taloon tottuneena he pitivät uutta kerrostaloa kamalana. Ihan kuin asuisi muovissa, vaikea hegittää, ilmakin kulkee koneen läpi ja ikkunoista ei saa tuulettaa, ettei systeemi mene sekaisin. Eivät viihtyneet kuin hetken, kun taas muuttivat vanhaan. Niin kai minullekin kävisi, joten nyt vaan lisään villasukkia ja lämmitän. Minusta Suomessa ei tarvitse olla avojaloin talvella edes sisällä ja huonelämpötilaa pidetäänkin meillä ihan liian korkeana. Ajatellaan sitten energiankulutusta, terveellisyyttä, raikasta hengitysilmaa, hyvää unta tai mitä tahansa.
Talven tuloon varustauduin laittamalla pihaan talvikoristeita ja viemällä kesäiset pois. Olen jo monen vuoden ajan pyytänyt kunnollista puista postilaatikkoa kamalan ruskean muovisen tilalle. Nyt appeni teki sellaisen ja minä hoidin maalauksen. Toissapäivänä se saatiin paikoilleen ja ensimmäiset postit on siihen jo tipahtaneet. Meille ei tule paljon postia, kun ei ole tilattuja lehtiä, laskut hoidetaan netissä ja mainoskielto on päällä. Lukollista laatikkoa en huoli, kun ne ovat minusta rumia ja ei meidän laatikossa taida olla mitään lukkoon laitettavaakaan.








lauantai 5. marraskuuta 2016

tänään

Tänään on päivä, jolloin pitäisi muistella jo kuolleita läheisiä. Viedä kynttilöitä haudalle tai ainakin poltella niitä kotona. Ajatella ja mietiskellä. Radio puhui tänään yksinäisyydestä ja kotikirkossa sytytettiin kynttilöitä viime vuonna kuolleiden muistolle. Sanon kuolleiden, koska poisnukkuneet, muualle siirtyneet tai muut kietoilmaisut eivät ole minua, eivätkä minun tapojani.
Minulla ei ollut rauhaisa muistelupäivä. Hautausmaalla en käynyt, ei siellä ole edes minun läheisteni hautoja, vaan ne ovat kaukana täältä. Muutenkaan hautuumaa ei ole minulle muistelun paikka, enkä edes hoida kenenkään hautaa. Nykyisessä kotikaupungissani olen käynyt hautuumaalla yhden kerran kahdeksan vuoden aikana. Toki muualla olen joutunut käymään hautajaisten vuoksi. Minun läheiseni eivät ole hautuumaalla, vaan minun mielessäni ja sydämessäni.

Minun päiväni täyttyi nykyisyydestä. Tytär tuli käväisemään miehensä ja kahden lapsenlapseni kanssa, mukana olivat myös kaksi bonuslastani. Joten minulla riitti ihanaa nykyistä aikaa neljän lapsen kanssa. Vanhempi tytär toi koiransa iltakylään ja muutenkin päivä on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa.


ukki ja häntä muistavat joskus 90-luvun alussa

Nyt väki on lähtenyt ja voin miettiä ja muistella. Isääni muistan arjen keskellä jatkuvasti, samoin mummiani. Usein mietin, mitähän he tähänkin olisivat sanoneet, tai miten tässä toimineet. Monia muitakin muistan usein, enkä tarvitse siihen tiettyä aikaa tai paikkaa, niinkuin en tarvitse sitä rumaa maljakkoakaan muistaakseni mummoni. Mietimpä vaan, mitä isä tähänkin sanoisi:D

Minun isäni oli, ainakin minun muistoissani, rehti, vanhanaikainen, sotilas. Sotaveteraani, jonka mielipiteet olivat selkeitä ja yksiselitteisiä. Vieraille hän oli aina ystävällinen, hän oli monessa mukana ja erittäin arvostettu, hän vaati paljon perheeltään, mutta myös itseltään. Hän yritti aina selittää asiat parhain päin. Meillä oli paljon erimielisyyksiä, koska olimme samanlaisia, peräänantamattomia ja omien mielipiteidemme vankeja. Usein nuo mielipiteet olivat vastakkaisia ja siksi riitelimme. Kumpikaan ei perääntynyt. Isäni tosin voitti minut huomaavaisuudessa ja hän yritti ymmärtää minun mieltäni. Minä en edes yrittänyt tajuta hänen kantojaan. Lastenlapset olivat hänelle hyvin tärkeitä. Koskaan hän ei heitä arvostellut ja yritti kehua aina. Luulenkin heistä jokaisen muistavan ukkia lämmöllä.

Tulipahan tähänkin  muistelupäivän mietiskelyjä, mutta näitä ajattelen usein ja nämä ovat aivan arkisia ajatuksia minulle.

Näin monisairaana olen tehnyt omaisilleni tiettäväksi minun tahtoni. Minä en halua mitään kiveä, en nimeä kiveen, enkä edes hautapaikkaa. Jos vaan mahdollista, minut saa sitten tuhkata ja heittää minulle rakkaaseen paikkaan, mereen. Tätä vaellustaan jatkavat saavat tietysti toimia niikuin haluavat ja laittaa minkälaisen paasin tahansa, mutta olenpahan ilmoittanut tahtoni, mikä minut tunteville ei ole ainakaan jäänyt epäselväksi:D

Toivottavasti minä rähisen täällä vielä jonkin aikaa, eikä muitten tarvitse ruveta minua muistelemaan.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Onko onnea olemassa

Onni on kummallinen sana. Siinä välittyy koko tunteiden ja toiveiden kirjo ja onhan se jonkun nimenäkin.
Minä olen kuvitellut onnen saavuttamattomaksi harhaksi tai toisaalta vähätellyksi muotisanaksi. Pitää ottaa onnesta kaikki irti, pitää elää onnellisena tätä päivää, pitää löytää onni arjesta, pitää toimia toisten onneksi.

Miksi tavallinen oleminen ei riitä? Onko pakko kuvitella olevansa onnellinen, tai onko pakko olla onneton? Eikö voisi vaan elää ja olla olemassa?

Jos minulta kysytään, olenko onnellinen, en osaa siihen vastata, tai sanon etten ole. Jos minulta kysytään, olenko onneton, vastaus on aivan samanlainen. En osaa määritellä onnea. Voihan olla, etten ole sitä kokenut, tai voi olla, että onni on minulle kokoaikaista ja siksi liian lähelläolevaa ja tuttua.

Minä väittäisin, että tämä muodikas "onnen metsästys" on ihan joutavaa ja mainosmiesten sanahelinää. Tavallinen olo iloineen ja suruineen, arkisine asioineen ja vaivoineen ihan sitä parasta. Onnellisuuden hehkuttaminen saa minut ärtymään ja epäilemään asian aitoutta. Onko elämäni arvottomampaa tai huonompaa, kun en tunne onnea? Onko kipu lempeämpää, jos sen käärii pumpuliin? Tuleeko elämän raadollisuus kovempana vastaan, jos onnea ei tunne? Jos leijuu onnessa, pilven sisällä, kokeeko maailman kauniimpana vai valheellisempana?



sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Paljaana

Olen aina tykännyt syksystä. Tai olen tykännyt siitä, että on neljä vuodenaikaa. Oulussa asuessani moni sanoi kadehtivansa Hesalaisia, kun heillä kevät alkaa kolme viikkoa aiemmin kuin meillä. Toki ihailin sinivuokkoja ja tulppaaneita, kun kävin työmatkoillani, mutta koskaan en olisi halunnut sinne muuttaa. Minusta neljä vuodenaikaa on parempi kuin neljän kuukauden kesä ja kahdeksan paska-loska. Nyt ilmaston lämpeneminen ja ääri-ilmiöt ovat toki aiheuttaneet muutoksia, jotka ei ole niin mukavia, mutta suurin osahan on meidän itsemme itsekkyydestä johtuvia.

Syksy on kaunis. Pakasyöt ja viileät aamut, harmaa sade ja läiskyvät rapakot, villahousut ja pipo, paljaat puut ja talventörröttäjät. Jos vielä pääsisin metsään....., se upea tuoksu.

Syksy on riisuutumisen aikaa luonnossa. Kaikki on paljaana. Ahdistava, vihreään verhoutuva kätkeminen on loppunut ja kaikki näyttää todellisemmalta. Mikään ei ole piilossa ja kauniisti kuorrutettuna. Kukkapurkki vaan eteen ja taas näyttää hienolta. Ihan kuin minä meikeissäni, ei ole oikeaa ja totta.

Minun syksyssäni on harmaan kaikki sävyt, kivun ja mielipahan värit. Minun syksyssäni kohtaan todellisuuden. Kesällä lekottelen veneessä varpaankynnet punaisina, juon viiniä, tapaan ystäviä, grillaan possua ja itseäni, kuvittelen eläväni aina näin. Kesällä kamala pihani näyttää puutarhalta, koska olen kätkenyt sen. Kesällä minä lököilen. Syksyllä on aika riisua peitteet ja kaunistukset. Syksy paljastaa kivun, vanhuuden, rumuuden, viat ja vaivat. Syksy on todellista. Syksyllä on aika miettiä omaa olemistaan, syksyllä voi kuoria vanhaa pois ja antaa tilaa uudelle. Se ei ole mahdollista kesän valheellisessa ajassa. Syksy valmistaa muutokselle. Syksy valmistaa talven ja kylmyyden tulolle. Kylmyys etsii paikkaansa minussa. Talven hiljainen välinpitämättömyys, kääriytyminen omaan oloon, odotus ja vastaanottamisen vaikeus. Ne etsivät tilaansa joka vuosi. Joskus olen päästänyt ne sisälle, mutta usein olen vain kääriytynyt tiukemmin ja pelottanut kaiken uuden pois.






sunnuntai 2. lokakuuta 2016

Näyttää oudolta

Olemme asuneet tässä talossa yli kahdeksan vuotta. Se taitaa olla pisin rupeama minun elämässäni. Luultavasti en ole koskaan asunut samassa asunnossa näin pitkään. Syitä muutteluun en osaa eritellä, mutta niitä on monia, eikä niistä nyt sen enempää.

Turhan tavaran kasaaminen ja kauniin krääsän kerääminen on joskus ollut jopa tärkeää ja luulinkin jokapaikan olevan roinaa täynnä. Tai ei roinaa, vaan ihania tavaroita, arjen luksusta, mielihyvän tuottajaa tai miksi ihmiset nyt romppeen mieltävätkin. Minulla piti olla paljon kaikkea kirjoja, sisustuslehtiä, lankoja, kermakannuja, ruusulautasia, maljakoita, kynttelikköjä ja muuta sälää. Kahdeksan vuotta sitten puhuttiin kaappien lisäämisestä, jotta tavaraa saataisiin mahtumaan lisää, mutta nyt ei tarvitakaan. Huomaan, että en ole tänä aikana lisännyt kovinkaan paljoa tavaroita ja jos jotain olen lisännyt, niin jotain olen pistänyt vastaavasti pois.

Otin tänään kuvia vain nähdäkseni onko meillä liikaa roinaa ja ahtaan näköistä. Moni asia on kahdeksassa vuodessa muuttunut, mutta vieläkin täällä näyttää ihan kivalta. Olen tyytyväinen ja minusta täällä on ihan kodikasta.


Veneestä tullutta tavaraa vielä lipaston päällä. Uusi matto, kudoin viime viikolla, lattialla

viime talvena kunnostamani tuoli on tullut lisää

roskakärrystä löytynyt pöytä

tyttären kanssa vaihdoimme sohvia

tonttutakka sai väistyä miehen muuraaman uunin tieltä

keittiössä taitaa kaikki olla ennallaan

tiistai 27. syyskuuta 2016

Sinä

Tässä eräänä menneenä päivänä etsin onnitteluvärssyä ystävälle. Selasin kirjoja hyllyssäni ja mietiskelin syntyjä syviä. Ihan sattumoisin tartuin yhteen kirjaan, joka oli eksynyt lastenkirjojen joukkoon. Se oli Sinikka Svärdin ja Sinikka Hautamäen kirja Kerron sinulle ystävyydestä. Sain kirjan ystävänpäivänä jokunen vuosi sitten ja kirjan mukana tullut kortti oli tämän runon kohdalla:

Sydän paikallaan

Sinä olet paras ystäväni
ja rakastan sinua.

Rakastan sittenkin
vaikka sinulla on
äärettömän ärsyttävä tapa
takertua asioihini
ja analysoida niitä
aina ja iankaikkisesti.

Rakastan kärkeviä kommenttejasi
ja viiltävän teräviä huomioitasi,
vaikka minua raivostuttaakin
tarpeesi jakaa viisauttasi,
silloinkin kun en sitä yhtään kaipaa.

En ole kenenkään kanssa
itkenyt niinkuin sinun,
eikä kukaan ole saanut
minua nauramaan
niinkuin sinä.

Kenenkään seurassa
en voi heittäytyä yhtä hervottomaksi,
yhtä huolettoman hulluksi kuin sinun,
ja toisaalta
kukaan ei saa
minua vakavoitumaan hetkessä
yhtä varmasti kuin sinä.

Kun maailmani toisinaan hajoaa,
sinä olet ensimmäisenä
korjaamassa
mitä korjattavissa on.

Rakastan vinksahtaneita näkökulmiasi
ja rohkeutta potkia
luutuneita ja puutuneita
rakennelmia hajalle.

Mutta eniten rakastan sinua siksi,
että sinulla on sydän
siellä missä pitääkin-
paikallaan.

Tämän tekstin sain vuosia sitten, olin hämmästynyt, tyytyväinen, löysin tekstistä paljon itseäni, mutta silloin en osannut sanoa yhtä pientä sanaa KIITOS.
Sinulle ystäväni, olet tärkeä ja rakas.
Ihanaa, että olet olemassa. Kaikille teille, joille en ole osannut sanoa kiitos, enkä edes ole osannut olla ystävä.