keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Hyvää Joulua

Nyt hiljennymme Joulun viettoon.
Hyvää ja rauhaisaa Joulun aikaa kaikille!



torstai 8. joulukuuta 2016

Joulukalenteri

Partiolaisten perinteisen  joulukalenterin lisäksi minulla on numero kahdeksan ikkunassa.

Asun ihanassa Neristanissa, eli Kokkolan vanhassa kaupungissa, ja täällä on jo monena vuonna ollut oma joulukalenteri. 24:ään ikkunaan ilmestyy kuun vaihteessa numero ja aina oman numeron tullessa ajankohtaiseksi, laitetaan ikkunaan jouluinen juttu. Yhteiskristillisessä kirjakaupassa on perinteisesti numero 24, mutta muut numerot vaihtavat paikkaa vuosittain. Joulun aikaan monet tulevat kävelylle, ihan vaan katsomaan kalenteria. Kartta on ilmoitustaululla ja sen voi ladata myös Neristanin facebooksivulta.

Lisäksi Neristanin katulamput sammuvat jouluaattona vuorokaudeksi. Asukkaat laittavat lyhtyjä kadunvarteen ja kaupunkilaiset käyvät täällä sulattelemassa jouluateriaa. Täällä on silloin upeaa. Väkeä on liikkeellä kuin parhaimpaan turistiaikaan heinäkuussa.

Pyynnöstä laitan tähän kuvia omasta ikkunastani ja kotikadustani. Minun joulukalenterikuvani on leikattu silhuettikuva Cedercreutzin rekikorteista. Meidän talossa on joskus asunutkin silhuettitaiteilija Kerttu Meriläinen, mutta nyt en hänen töittensä kuvia löytänyt.




Viimevuotinen joulukortti( kuva Malin Holmkvist)



Omia koristeita

maanantai 5. joulukuuta 2016

Huomenna

Huomenna se on, itsenäisyyspäivä nimittäin. Huomenna pitäisi juhlia ja poltella kynttilöitä.

Olen kahdeksanvuotiaasta alkaen viettänyt itsenäisyyspäivää partiossa. Joskun olen ollut soihtukulkueessa, joskus kursseja vetämässä, joskus kursseilla, joskus partiolaisten itsenäisyyspäivän juhlissa ja joskus jopa hyväntekeväisyystöissä. Joitakin itsenäisyyspäiviä olen viettänyt kotosalla lapsien kanssa, mutta aina on ollut jonkinlaiset juhlat.Linnan pukujuhlia en ole katsonut moneen vuoteen.

Kunnioitan veteraaneja ja heidän työtään, arvostan jälleenrakennusajan puurtajia, näen hyvää luonnossa ja sen suojelussa, katson maamme olleen esimerkillinen monissa asioissa, ennen.

Nyt en enää näe juhlan arvoista kansaa. Maa on aina juhlansa ansainnut, mutta tämä itsekäs omaan napaan tuijottava, luokkayhteiskunnaksi jakautunut, pikkusieluinen, parempiosaisten sakki on näyttänyt meille muille paikkamme. Nyt emme kuulu siihen joukkoon, joka voi juhlia. Nyt meillä on juhliva joukko ja ne, joista ei ole väliä.

Muistan, kun kuusikymmentäluvulla, isäni oli mukana tekemässä tietä perheelle, jonka kotoa ei ollut kuin polku. Muistan, että minun piti antaa yksi nukeistani perheen tytölle, koska hänellä ei sellaista ollut. Oli vaikea antaa, mutta isä sanoi, että aina pitää antaa omastaa, jos toinen tarvitsee. Seitsemänkymmentäluvun loppupuolella teimme partiolaisten kanssa joulusiivouksen yhdelle veteraaniperheelle. Sekin oli omasta antamista ja sellaista silloin opetettiin.

Nytkin annetaan, monesti liiasta ja turhasta. Eikä varmasti mistään, mikä jättäisi kolon mihinkään omaan. Kaikenlaisia hyväntekeväisyyskampanjoitakin on, mutta vain harvalla antaminen tuntuu missään. Näissä kampanjoissa arvostan eniten esim. erilaisten ryhmien järjestämiä. Niissä on usein mukana sellaisia, joilla on itselläkin suhteellisen vähän. Monet yksityisetkin antavat vähästään. Läheisessä vanhustentalossa eräs keräsi aineet sämpylöihin ja leipoi naapureille, vaikka juuri olin kuullut, ettei hän pysty ottamaan ruokapalvelua joka päivä rahanpuutteen takia. Hän jaksoi, tuttavien avustamana, kuitenkin antaa vähästään ja leipoa.

Miksi vielä rikkaassa maassa täytyy veteraanien avustuksia kerätä keräyksin, eikö maassa ole niin paljoa, että kunniavelka näille muutamille olisi maksettavissa. Miksi pidetään puheita, mutta mitään ei tehdä. Huonompaankin laitetaan rahaa ja aikaa. Tyhjänaikaisia asioita varten ponnistellaan ja tulokset menevät muutamille harvoille. Suomen paras ja suomalaisten hyvinvointi ei kiinnosta omaan kukkaroon tuijottajia. Valtaapitävät tahtovat vain itselle ja ensin itselle. Suomen etu kääritään kultanyörein ja kaunosanoin, mutta todellisuus puhuu toista kieltä.

Ehkä huomenna poltan kynttilää, isälleni, ukilleni, papalleni, kotirintaman naisille ja lapsille, mutta en tämänpäivän päättäjille, enkä nykyiselle menolle.

Hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille, miten ikinä sen vietättekin.



maanantai 28. marraskuuta 2016

Hiljalleen.....

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olin adventin pois kotoa ja hoosianna jäi laulamatta. Olimme sisareni luona Vantaalla. Kävimme Hesassa kovin syksyisessä, lämpimässä säässä ja teimme vähän jouluostoksia. Joulumarkkinoilta löysin myös, joulunodotukseeni kuuluvan, partiolaiten joulukalenterin. Mukava reissu. Kiitokset vielä kerran.

Kortona odotti talvi. Lunta oli tullut niin paljon, että ensimmäisenä piti lapioida ovensuu puhtaaksi, että ovi saadaan auki. Lumitöissä vierähti tovi eilisillasta.

Joulun koristeet haen yleensä adventista alkaen ja vähitellen. Valohärpäkkeistä en ole koskaan tykännyt, mutta tänä vuonna ajattelin hankkia yhden. Katsotaan nyt saanko aikaiseksi. Kynttilöitä pöydille, enkeli kynttilänjalkaan ja puhtaat liinat pöydille. Tytär sanoikin joskus, että äidin joulu on alkanut, kun ensimmäinen enkeli on hirtetty kynttilänjalkaan.

Viime viikolla tein yhden kranssin heinistä porttiin. Noissa kransseissakin olen yksinkertaisen ystävä. Olohuoneen lamppuun lisäsin kristalleja, on sitten vähän tuota blingblingiä. Jouluisen lumipallosoittorasian ostin Helsingistä ja Arttu tontun sain ystävältä viime jouluna. Arttu on ihana, painava ja vauvan kokoinen. Ystäväni tekee niitä ja on tosi taitava.


Arttu odottaa lapsia kylään





Jo lapsena haaveilin tälläisestä soittorasiasta. Toteutan siis vanhoja haaveita.

Lyhty portinpielessä. Oikea kynttilä pitää ehdottomasti olla



Heinäkranssi portissa


Eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa. Glögiä, suklaata, koristeita, aarteenetsintää lapsille Arttu-tontun kartan mukaan ja hiljaista kynttilänpolttoa. Tämän joulun vietämme kahdestaan miehen kanssa, aattona käymme katsomassa lahjojenjakoa tyttären perheessä. Toinen tytär viettää joulun omassa kodissaan koiran kanssa. Tämä järjestely tuntuu hyvältä. Minun ei tarvitse laittaa ruokia isolle porukalle, jokainen on siellä missä haluaa ja sompailu paikasta toiseen jää pois.Tokihan saavat tulla, jos haluavat, mutta ei sen takia että jouluna muka pitää olla paljon väkeä. Omanlaisensa saa jokainen tehdä itse tai olle tekemättä, jos niin tahtoo.














keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Talvi tulee

Meilläpäin talventulo on ollut yllättävän rauhallinen. Lumisateita ei ole ollut, eikä kovia syysmyrskyjäkään. Mummo sanoi, että kolme kovaa myrskyä ja sitten tulee talvi, mutta täällä on ollut vain yksi. Kesällä myrskysi sitten senkin edestä. Nyt on pakkasia ollut viikon ajan ja eilen tuulikin navakasti, joten kylmä on ollut. Tämä vanha puutalo on nitissyt ja paukkunut ensimmäisten yli kymmenen asteen pakkasten kourissa ja tuuli on jäähdyttänyt taloa niin, että kaksi kertaa päivässä on saanut laittaa tulet uuneihin.
Tulia laittaessani olen miettinyt kuinka mukavaa olisi keskuslämmitys, vedottomat alumiini-ikkunat ja lämmin lattia. Ystävät muuttivat rintamamiestalosta uuteen kerrostaloon ja asuivat siellä hetken. Vanhaan hyvin ilmastoituun ja puulämmitteiseen taloon tottuneena he pitivät uutta kerrostaloa kamalana. Ihan kuin asuisi muovissa, vaikea hegittää, ilmakin kulkee koneen läpi ja ikkunoista ei saa tuulettaa, ettei systeemi mene sekaisin. Eivät viihtyneet kuin hetken, kun taas muuttivat vanhaan. Niin kai minullekin kävisi, joten nyt vaan lisään villasukkia ja lämmitän. Minusta Suomessa ei tarvitse olla avojaloin talvella edes sisällä ja huonelämpötilaa pidetäänkin meillä ihan liian korkeana. Ajatellaan sitten energiankulutusta, terveellisyyttä, raikasta hengitysilmaa, hyvää unta tai mitä tahansa.
Talven tuloon varustauduin laittamalla pihaan talvikoristeita ja viemällä kesäiset pois. Olen jo monen vuoden ajan pyytänyt kunnollista puista postilaatikkoa kamalan ruskean muovisen tilalle. Nyt appeni teki sellaisen ja minä hoidin maalauksen. Toissapäivänä se saatiin paikoilleen ja ensimmäiset postit on siihen jo tipahtaneet. Meille ei tule paljon postia, kun ei ole tilattuja lehtiä, laskut hoidetaan netissä ja mainoskielto on päällä. Lukollista laatikkoa en huoli, kun ne ovat minusta rumia ja ei meidän laatikossa taida olla mitään lukkoon laitettavaakaan.








lauantai 5. marraskuuta 2016

tänään

Tänään on päivä, jolloin pitäisi muistella jo kuolleita läheisiä. Viedä kynttilöitä haudalle tai ainakin poltella niitä kotona. Ajatella ja mietiskellä. Radio puhui tänään yksinäisyydestä ja kotikirkossa sytytettiin kynttilöitä viime vuonna kuolleiden muistolle. Sanon kuolleiden, koska poisnukkuneet, muualle siirtyneet tai muut kietoilmaisut eivät ole minua, eivätkä minun tapojani.
Minulla ei ollut rauhaisa muistelupäivä. Hautausmaalla en käynyt, ei siellä ole edes minun läheisteni hautoja, vaan ne ovat kaukana täältä. Muutenkaan hautuumaa ei ole minulle muistelun paikka, enkä edes hoida kenenkään hautaa. Nykyisessä kotikaupungissani olen käynyt hautuumaalla yhden kerran kahdeksan vuoden aikana. Toki muualla olen joutunut käymään hautajaisten vuoksi. Minun läheiseni eivät ole hautuumaalla, vaan minun mielessäni ja sydämessäni.

Minun päiväni täyttyi nykyisyydestä. Tytär tuli käväisemään miehensä ja kahden lapsenlapseni kanssa, mukana olivat myös kaksi bonuslastani. Joten minulla riitti ihanaa nykyistä aikaa neljän lapsen kanssa. Vanhempi tytär toi koiransa iltakylään ja muutenkin päivä on ollut kaikkea muuta kuin rauhaisa.


ukki ja häntä muistavat joskus 90-luvun alussa

Nyt väki on lähtenyt ja voin miettiä ja muistella. Isääni muistan arjen keskellä jatkuvasti, samoin mummiani. Usein mietin, mitähän he tähänkin olisivat sanoneet, tai miten tässä toimineet. Monia muitakin muistan usein, enkä tarvitse siihen tiettyä aikaa tai paikkaa, niinkuin en tarvitse sitä rumaa maljakkoakaan muistaakseni mummoni. Mietimpä vaan, mitä isä tähänkin sanoisi:D

Minun isäni oli, ainakin minun muistoissani, rehti, vanhanaikainen, sotilas. Sotaveteraani, jonka mielipiteet olivat selkeitä ja yksiselitteisiä. Vieraille hän oli aina ystävällinen, hän oli monessa mukana ja erittäin arvostettu, hän vaati paljon perheeltään, mutta myös itseltään. Hän yritti aina selittää asiat parhain päin. Meillä oli paljon erimielisyyksiä, koska olimme samanlaisia, peräänantamattomia ja omien mielipiteidemme vankeja. Usein nuo mielipiteet olivat vastakkaisia ja siksi riitelimme. Kumpikaan ei perääntynyt. Isäni tosin voitti minut huomaavaisuudessa ja hän yritti ymmärtää minun mieltäni. Minä en edes yrittänyt tajuta hänen kantojaan. Lastenlapset olivat hänelle hyvin tärkeitä. Koskaan hän ei heitä arvostellut ja yritti kehua aina. Luulenkin heistä jokaisen muistavan ukkia lämmöllä.

Tulipahan tähänkin  muistelupäivän mietiskelyjä, mutta näitä ajattelen usein ja nämä ovat aivan arkisia ajatuksia minulle.

Näin monisairaana olen tehnyt omaisilleni tiettäväksi minun tahtoni. Minä en halua mitään kiveä, en nimeä kiveen, enkä edes hautapaikkaa. Jos vaan mahdollista, minut saa sitten tuhkata ja heittää minulle rakkaaseen paikkaan, mereen. Tätä vaellustaan jatkavat saavat tietysti toimia niikuin haluavat ja laittaa minkälaisen paasin tahansa, mutta olenpahan ilmoittanut tahtoni, mikä minut tunteville ei ole ainakaan jäänyt epäselväksi:D

Toivottavasti minä rähisen täällä vielä jonkin aikaa, eikä muitten tarvitse ruveta minua muistelemaan.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Onko onnea olemassa

Onni on kummallinen sana. Siinä välittyy koko tunteiden ja toiveiden kirjo ja onhan se jonkun nimenäkin.
Minä olen kuvitellut onnen saavuttamattomaksi harhaksi tai toisaalta vähätellyksi muotisanaksi. Pitää ottaa onnesta kaikki irti, pitää elää onnellisena tätä päivää, pitää löytää onni arjesta, pitää toimia toisten onneksi.

Miksi tavallinen oleminen ei riitä? Onko pakko kuvitella olevansa onnellinen, tai onko pakko olla onneton? Eikö voisi vaan elää ja olla olemassa?

Jos minulta kysytään, olenko onnellinen, en osaa siihen vastata, tai sanon etten ole. Jos minulta kysytään, olenko onneton, vastaus on aivan samanlainen. En osaa määritellä onnea. Voihan olla, etten ole sitä kokenut, tai voi olla, että onni on minulle kokoaikaista ja siksi liian lähelläolevaa ja tuttua.

Minä väittäisin, että tämä muodikas "onnen metsästys" on ihan joutavaa ja mainosmiesten sanahelinää. Tavallinen olo iloineen ja suruineen, arkisine asioineen ja vaivoineen ihan sitä parasta. Onnellisuuden hehkuttaminen saa minut ärtymään ja epäilemään asian aitoutta. Onko elämäni arvottomampaa tai huonompaa, kun en tunne onnea? Onko kipu lempeämpää, jos sen käärii pumpuliin? Tuleeko elämän raadollisuus kovempana vastaan, jos onnea ei tunne? Jos leijuu onnessa, pilven sisällä, kokeeko maailman kauniimpana vai valheellisempana?