tiistai 27. syyskuuta 2016

Sinä

Tässä eräänä menneenä päivänä etsin onnitteluvärssyä ystävälle. Selasin kirjoja hyllyssäni ja mietiskelin syntyjä syviä. Ihan sattumoisin tartuin yhteen kirjaan, joka oli eksynyt lastenkirjojen joukkoon. Se oli Sinikka Svärdin ja Sinikka Hautamäen kirja Kerron sinulle ystävyydestä. Sain kirjan ystävänpäivänä jokunen vuosi sitten ja kirjan mukana tullut kortti oli tämän runon kohdalla:

Sydän paikallaan

Sinä olet paras ystäväni
ja rakastan sinua.

Rakastan sittenkin
vaikka sinulla on
äärettömän ärsyttävä tapa
takertua asioihini
ja analysoida niitä
aina ja iankaikkisesti.

Rakastan kärkeviä kommenttejasi
ja viiltävän teräviä huomioitasi,
vaikka minua raivostuttaakin
tarpeesi jakaa viisauttasi,
silloinkin kun en sitä yhtään kaipaa.

En ole kenenkään kanssa
itkenyt niinkuin sinun,
eikä kukaan ole saanut
minua nauramaan
niinkuin sinä.

Kenenkään seurassa
en voi heittäytyä yhtä hervottomaksi,
yhtä huolettoman hulluksi kuin sinun,
ja toisaalta
kukaan ei saa
minua vakavoitumaan hetkessä
yhtä varmasti kuin sinä.

Kun maailmani toisinaan hajoaa,
sinä olet ensimmäisenä
korjaamassa
mitä korjattavissa on.

Rakastan vinksahtaneita näkökulmiasi
ja rohkeutta potkia
luutuneita ja puutuneita
rakennelmia hajalle.

Mutta eniten rakastan sinua siksi,
että sinulla on sydän
siellä missä pitääkin-
paikallaan.

Tämän tekstin sain vuosia sitten, olin hämmästynyt, tyytyväinen, löysin tekstistä paljon itseäni, mutta silloin en osannut sanoa yhtä pientä sanaa KIITOS.
Sinulle ystäväni, olet tärkeä ja rakas.
Ihanaa, että olet olemassa. Kaikille teille, joille en ole osannut sanoa kiitos, enkä edes ole osannut olla ystävä.




perjantai 16. syyskuuta 2016

Etsin, etsin ja taas etsin

Luin jostain jutun, jossa sanottiin että on hyvä löytää siivouskaappi, mutta tärkeämpää olisi löytää edes pala itsestään. Siivouskaappi on minulla usein hukassa ja se ei ole tärkeää, mutta en ole löytänyt itsestänikään vielä montaakaan nurkkaa. Hah, nurkkaa! Ei näin pyöreässä edes ole nurkkia.

Viime kesän aikana olen ottanut oikein tavakseni miettiä, mitä minulle kuuluu, mikä on tärkeää, mikä ei ole ja minkälaiselle mielelle asiat minut saavat. Miksi ajattelen asioista tavallani ja mikä on vaikuttanut minuun ja minun ajatuksiini. Usein olen saanut huomata asioita, jotka olisin mieluummin kokenut jollain toisella tavalla, tai olen ärsyyntynyt tavastani tuntea. Ihan niinkuin minun tapani ajatella asioista olisi jotenkin huonompi kuin muiden.

Vähättelyä ja mitätöintiä koin jo lapsena. Toisaalta olin se "reipas" jonka piti aina pärjätä ja jaksaa, mutta toisaalta minun mielipiteeni ja ajatukseni lytättiin hyvin helposti. Ei Elinalta kannata kysyä, mutta jos jotain pitää tehdä tai organisoida, laittakaa Elina puikkoihin. Ja tukea en saanut oikeastaan koskaan lähipiiriltäni. Työ oli eri asia, siinä loistin ja pädin ja olin hyvä. Vielä nytkin muistelen niitä aikoja hyvillä mielin.

Ammattiylpeyttä en koe ennen tunteneeni, mutta nyt löysin senkin itsestäni. Tietysti nyt, kun en ammattiani enää tarvitse, eikä kukaan muukaan minun pätevyyttäni siinä tarvitse. Kuuntelin yhden ihmisen puhetta ammattiini liittyvistä asioista ja koin myötähäpeää siitä taidottomuudesta millä hän puhui. Häheltä soljui suoranaisia virheitä ja epäammattimaisuutta. Enäänhän asia ei minulle kuulu, mutta löysin itsestäni ammattiylpeyttä ja harmistuin taidottomuudesta. Jippii, löysin itsestäni uutta.

Olen aina kokenut olevani hirvittävän heikko ja huono, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Ei kai suuriääninen suurikokoinen nainen voi olla heikko. Vaikean sairauden hetkellä minulle jopa sanottiin, että hyvä kun tuo tuli sinulle, sinä kestät. Jos tuo olisi tullut heikommalle, hän ei olisi kestänyt. Nykyisin luultavasti osaan laittaa asiat jo omiin järjestyksiinsä, mutta edelleen tuo kaihertaa. Nykyään uskallan jo myöntää heikkouden itselleni, mutta muille sen näyttäminen on vaikeaa. Jippii, taas jotain opittavaa.

Tänä syksynä olen vähentänyt, tavaran lisäksi, harrastuksia ja menoja. Luulen kovan halun olla kokoajan menossa ja tehdä jotain lähteneen halusta juosta karkuun elämääni tai itseäni. Nyt teen vaan ne asiat, jotka tuovat minulle mielihyvää. Ei ole pakko mennä monena iltana viikossa tekemään mukavia, mutta usein tarpeettomia, asioita. Nyt voin sytyttää kynttilän, istua yksin, miettiä, lueskella lehtiä. Minun ei tarvitse tekemisellä, taitavuudella, luovuudella, ideoilla, eikä millään muullakaan yrittää tehdä itseäni tarpeelliseksi tai tärkeäksi. Minulla on lupa vaan olla ja, jippii, se on uusi asia elämässäni.

Kovasti on etsittävää. Jotain pientä olen jo löytänyt ja se tekee minut onnellisemmaksi. Minun asiani, mielipiteeni, uskomukseni eivät sittenkään ole yhtään huonompia kuin muidenkaan. Minun ei tarvitse enää sietää yhtään hymistelyä, nenänvartta pitkin katsomista, eikä luokittelua. Minä saan olla juuri tälläinen ja etsiä pieniä asioita itsestäni. Vaikka työlläni ei ole enää merkitystä, vaikka ei ole asemaa, vaikka en ole tuottava, vaikka en........ Minulla on lupa etsiä.









perjantai 2. syyskuuta 2016

Betonia



Sain ystävältä lainaksi betonimuotin ja hänen innostamanaan kokeilin yhtä koristetta pihaan. Täytyy tunnustaa etten tehnyt kaikkea itse, vaan mies sekoitti betonin omiin tarkoituksiinsa ja laittoi loput minun öljyämääni muottiin. Jotta kaikki ei menisi niinkuin Srömsössä, koirat ehtivät nuolla öljyn muotista ja jouduin tekemään työn uudestaan. Tulos ei ole ihan priimaa, mutta kelpaa minulle. Uusi koriste tulee heti, kun mies taas sekoittaa betonia omiin juttuihinsa, eli varaston sokkeliin. Minun tekisi kovasti mieli kokeilla väripigmenttejä betoniin, mutta saa nyt nähdä.


Muuten ihan kiva kuva, mutta mitä nuo miehen koivet tuossa tekevät


Ilmakuplia ja epätasaisuutta, ei taida kukkapenkin koristeessa haitata


Niin ja tietysti pitää saada lupa lainata tuota muottia vielä vähän. Harmi vaan että piha on pieni eikä montaa koristetta mahdu. Liika on minusta ahdistavaa. Tähän voisi kyllä jäädä koukkuun, on tämä senverran mukavaa puuhaa.

maanantai 29. elokuuta 2016

Kiitollinenko?

Kiitollisuus on sellainen asia, jonka ymmärtää vasta silloin kun itsestäänselvyydet ovat karisseet.
Kun olin nuori ja kaikki on edessäpäin, kun olin terve ja pidin vaikeuksia vain muille kuuluvana, kun elämältä oli vielä saatavaa, kun jaksoin tehdä työtä ja sain elannon, kun luulin ympärilläolevien välittävän, niin silloin en osannut olla kiitollinen. Nyt asiat ovat toisin ja mikään ei ole enää itsestään selvää. Nyt kuitenkin etsimällä yritän löytää kiitollisuuden aiheita. Nyt niitä löytyykin. Ei suuria ja maailmoja syleileviä, vaan pieniä ja vaatimattomia. Niitä ilman en kuitenkaan jaksaisia elää.
Suuria murheita ei tarvitse etsiä, mutta näitä pieniä kiitollisuuden aiheita täytyy.

Olen hankala ihminen, helposti suuttuva ja hyvin helposti välinpitämättömyyteen taipuva ja nykyisin myös usein synkkä ja matalapaineessa. Joskus aamuisin minun täytyy oikein pinnistellä, että jotain kiitettävää löytyisi. En väitä, etteikö sitä olisi, mutta minun on vaikea hyväksyä hyviä pieniä asioita, kun suuria ei ole. Kuinka helppoa on hakemattakaan nähdä kaikki pahat asiat ja sivuuttaa hyvät.

Minun on ollut vaikeaa olla yksinäinen, mutta nyt olen huomannut että suurimman osan elämästäni olen yksin ja siitä ison osan yksinäinen. Nyt opettelen olemaan välittämättä yksinäisyydestä. Yksinolosta osaan olla jo kiitollinen, joten ehkä joskus yksinäisyydestäkin. Siinä on vielä opettelun paikka.

Kovasti pitää opetella nöyryyttäkin. Olen ylpeä ja usein tyhmänylpeäkin. Nöyryyttä olen pitänyt heikkoutena, kun en ole ymmärtänyt sen olemusta.

Mistä voisin löytää isoja kiitollisuuden aiheita, pienet ei tahdo minulle riittää. Onko ylpeys niin lujassa, että kiitollisuudenaiheidenkin pitää olla isoja.

Opettelua, opettelua!!




sunnuntai 21. elokuuta 2016

Puhdistus

Nyt en tarkoita suolentyhjennystä, enkä edes kansanmurhaa, vaan oman elämäni yksinkertaistamista ja turhasta roinasta luopumista. Siinä samalla voin katsella elämääni sisäänpäin ja ehkä hieman miettiä asioiden tärkeysjärjestystä.
Olen säästänyt tavaraa, jopa sellaista josta en niin kovasti välitä tai jota en käytä. Olen säästänyt mitä kummallisimmista syistä. Olen ajatellut mummon asuvan perintötavaroissa, lasten pysyvän pieninä nalleineen ja nukkeineen, maljakoiden täyttyvän ostamattomista kukista ja aidon olevan jotenkin tärkeää. Jos lasista juo ja lautasesta syö, onko niin tärkeää että se on arabiaa tai iittalaa? Onko mariskooli aitona jotenkin kauniinpi, vaikka en erotakaan kumpi on aito? Onko kaapissa pinossa olevat kupit tärkeitä, vaikka niitä ei juuri koskaan käytäkään? Tarvitsenko kuppeja juhliin,jos niitä järjestän ehkä joka kymmenes vuosi? Silloin kai voin vuokrata kupit.Tavaran määrä alkaa ahdistaa ja katse hakee kauneutta yksinkertaisista asioista. Tavaralla pitää olla funktio. Minun pitää käyttää tavaraa, pelkkä omistaminen ei tee minua yhtään onnellisemmaksi.
Nyt se sitten alkoi. Paljon olen asiaa ajatellut ja tullut siihen päätökseen, että maailmani yksinkertaistamisen aloitan roinasta luopumalla. Ensin tyhjensin varaston vintin. Paljon kaunista turhuutta. Paljon,"jos joskus tarvitaan" tavaroita. Monia muistoja, jotka pysyvät mielessä ilman tavaraakin.
Olen jo monta vuotta ollut keräämättä mitään ja olen ostellutkin hyvin säästeliäästi. Nyt tuntuu, että mitään uutta en tarvitse, vaikka peräkärryllinen lähti ja lisää lähtee. Ei minun tarvitse ostella edes muiden vanhoja. En jaksa kierrellä kirppareita kuin harvoin, enkä koskaan osta nettihuutiksista. Itseasiassa en ole ostanut turhaa tavaraa pitkään aikaan. Viimeisin osto taisi olla tuolit, joihin kudoin päälliset ja niidenkin osto oli pitkään mietitty.
Senverran nuuka olen, että toivon jonkun muun nauttivan tavaroistani ja siksi annan niitä pois. En myy, vaan annan. Jos jollakin on tarve tai halu saada jotain romppeitani, niin saa hakea. Loput menee kierrätykseen ja hyväntekeväisyyteen.
Auttaako tämä sitten puhdistautumaan sisältä? Sitä en vielä tiedä, mutta tämä on yksi moinista keinoista ja hyvä alku. Uusia ajatuksiakin on ja uusia tapoja toimia. Uusia ystäviä ja uusia mielenkiinnon kohteita on hakusalla. Vanhoja juttuja teen, esim. kudon ja hamstraan matonkuteita., Mutta olen päättänyt, että kudon, ompelen, neulon vain tarpeeseen. Todellakaan, en tarvitse neljää villapaitaa tai kolmea vaihtomattoa joka huoneeseen. Onneksi on ystäviä, jotka tarvitsevat ja haluavat tekemisiäni. En osaa vain olla, vaan tarvitsen tekemistä.
Pienestä se lähtee, mutta toivottavasti laajenee muillekin elämän alueille. Nyt ainakin tunnen huojennusta ja iloa tavaroiden vähentämisestä. Odotan innolla lisää.






maanantai 15. elokuuta 2016

Aika katsoa peiliin

Istun työhuoneessa. Olen siirtänyt tuolin peilin eteen. Katson itseäni peilistä, enkä ollenkaan pidä näkemästäni. Nyt ei ole kysymys liikapainosta, ei rypyistä, ei vanhanaikaisista vaatteista. Nyt en murehdi roikkurintoja, alleja käsivarsissa, enkä makkaroita vatsalla. Istun ja katson itseäni. Mihin on kadonnut silmien loiste? Miksi suu on katkerissa juonteissa? Miksi en saa hymyä aikaiseksi? Mitä varten ajatukseni ovat tuskallisemmat kuin kroppani?
Niin helppoa on syyttää itsensä ulkopuolella olevia asioita. Minähän voin oikein kieriskellä asioissa, jotka johtuvat muitten tekemisistä. Katkera olen, koska minua kohdellaan huonosti, väsynyt olen vaatimuksiin.Suku ja ystävät eivät pidä yhteyttä. Pieni eläke ei riitä normaaliin elämään. Mitä tahansa, jottei tarvitse löytää itsestään mitään vikaa. Tämän muitten syyttelemisenkin voin laittaa sukurasitukseksi ja perityksi ominaisuudeksi. Eihän se tokikaan ole minun syyni. Sitten on vielä nämä sairaudet. Voisiko niistä syyttää vaikka Jumalaa?
Mitä jos katsoisin hieman toiselta kantilta. Siirrän takamustani tuolilla ja aloitan uudestaan. Ehkä kuitenkin olen pärjännyt ihan hyvin. Kivut eivät ole kohtuuttomat, kaksikymmentä vuotta sairastettu ms ei ole edennyt kovinkaan nopsaan. Diabetes on hallinnassa. Voin vielä tehdä jotain käsilläni, voin nauttia lapsista, jaksan joskus käydä jossakin, voin hoidella kotiani ja koiria. Saan olla kotona.
Nyt huomaan jo vahvemman naisen. Itsenäisyyteen pyrkivän, oman tiensä kulkijan. Ehkä katkeruuskin voi muuttua herkkyydeksi ja syyttely voimaksi.Kyllä minä tästäkin selviän, olenhan selvinnyt niin monesta muustakin asiasta. Ilman vihaa ja katkeruutta, jätän ne ihmiset taakseni, jotka väsyttävät mielen ja imevät minut tyhjiin. Teen mitä haluan ja elän mahdollisimman omanlaistani elämää. Jo kauan sitten lakkasin mielyttämästä mielyttämisen takia. Nyt yritän kiittää jokapäiväisestä mahdollisuudesta ja ottaa käyttöön ne voimavarat, jotka on siihen hetkeen annettu.
Pitkä tie on kulkea, mutta askel kerrallaan ja taakse vilkuilematta.




perjantai 5. elokuuta 2016

Talo- talous

Nyt pisti kyllä miettimään. Ensin ystävä kirjoitti naamakirjaan kameleista ja neulansilmistä, toinen viestitti kotoilusta ja vaatimattomuudesta ja sitten vielä postilaatikkoon ilmestyi Kotimaa-lehden näytenumero.

Lehdessä oli Janne Saarikiven kirjoitus ja se osui ja upposi tähän ajatusmaailmaan ja tähän hetkeen. Nyt pitänee etsiä kirjoittajan muita juttuja, jos vaikka olisin löytänyt samoin ajattelevan. Tässä muutamia irrallisia lauseita tuosta jutusta:
- Korkein päämäärämme ei ole työ ja tuottaminen, vaan ystävyys, viisaus ja mielekäs elämä.
- Mietitään siis, mikä on vakavaa ja mikä ei niinkään. Kuvitelkaa, että pysäyttäisitte kadulla sata ihmistä kysyen, mikä heille on tärkeää. Tutkimusten perusteella tiedämme, että vastaukset kuuluisivat suurin piirtein näin: terveys,lapset ja läheiset, elämän mielekkyys.
- Jos sadalle poliitikolle esitettäisiin sama kysymys, vastaukset olisivat muuta. Puhuttaisiin  velkaatumisesta, hyvinvointivaltion turvaamisesta. Siitä, miten talous pitää saada kasvu-uralle.
- Rikastuminen ei mahdu edes kymmenen yleisimmän tavoitteen joukkoon.
- Vain politiikassa kasvu on päämäärä sinänsä.
- Kasvu on suhteellisen uusi tavoite. Mutta onko se arvokas päämäärä? Mitä hyvää tapahtuu, jos kasvaa mainiosti?
- Mitä jos kysyisimme tärkeistä asioista sadalta nobelistilta? Hei sanoisivat varmaankin, että tärkeintä on tavalla tai toisella pelastaa ihmiskunta, voittaa ekologiset kriisit ja ydinsodan uhka.
- Talous on johdanto sanasta talo. Hyvä talo ei kasva joka vuosi kolme-neljä prosenttia. Se pysyy kunnossa, antaa suojaa melko samanlaisena kuin viime vuonna. Sitä voi kohentaa ja laajentaakin, mutta ei rajattomiin, koska kukaan ei tarvitse rajattoman isoa taloa.
- Talon kokoa tärkeämpi on elämä talossa, pitkään ja onnellisena

Artikkelissa oli paljon asiaa, joista olin kirjoittajan kanssa yhtä mieltä ja paljon sellaista, josta olin eri mieltä, mutta ajattelemaan artikkeli pisti. Se ajoittui myös sopivaan kohtaan. Nyt on taas aika miettiä, mikä on tärkeää ja mikä ei ole. Ketkä ovat läheisiä ja kenen kanssa ja miten haluan viettää aikaani.
Jos saat Saarikiven artikkelin käsiisi, lue se ja mieti mikä sinulle on tärkeää. Minä kiitän ystäviäni herättelystä ja ajatuksien löytymisestä ja artikkelin kirjoittajaa uudenlaisesta, minulle sopivasta, ajattelumallista.